Kun lapsi puree

Helsingin Sanomat 7.3.2019 tarttui monelle taaperon vanhemmalle ajankohtaiseen aiheeseen: pikkulapsen aggressiiviseen käytökseen. Kun lapsi puree, raapii, huitoo ja muutoin satuttaa, kokee vanhempi herkästi voimakasta häpeää. Miksi? Mitä silloin ajatella ja miten toimia?
Sähköisenä artikkeli löytyy TÄÄLLÄ, tosin maksumuurin takana.

Aikuisen olisi aina todella tärkeää pohtia käyttäytymisen takaa eri syitä lapsen aggressiivisuudelle. Virittäytyä siihen, mikä tunne, ajatus tai kokemus lapsen mielessä tätä käytöstä aiheuttaa. Käytös kun ei koskaan ole sattumanvaraista, vaan sille on aina jokin mieli. Satuttamisellakin, vaikka se ei heti aina tunnu aikuiselle aukeavan. Lapsi kertoo sillä jotain.
Näkökulmia avoimesti tutkailemalla aikuinen tulee huomanneeksi eri vaihtoehtoja ja silloin reagoinnista tulee joustavampaa ja usein myötätuntoisempaa, mikä puolestaan tukee ajan mittaan lapsen hyvää psyykkistä kehitystä – mahdollisuuksia ymmärtää omaa ja toisen mieltä.
Ihminen on joidenkin arvioiden mukaan 2-3-vuotiaana aggressiivisimmillaan. Toisen muksiminen on siis normaalia pikkulapsilla. Usein satuttaminen on tässä iässä instrumentaalista – sitä käytetään vipukeinona hallintaan ja kontrollointiin. “Haluan tuon lelun!” Tunnesäätelytaidot eivät ole täysin hallussa. Tahtoiässä lapsen toiminta on jokseenkin impulsiivista; odottaminen ja jakaminen on haasteellista. Mentalisaatiokyky ja empatia ovat vielä kehittymässä, jolloin lapsen on vaikeaa virittyä toisen näkökulmaan, lukea ympäristön sosiaalisia vihjeitä ja ymmärtää ja säädellä omia reaktioitaan. Toisinaan taas ympäristö ei huomaa säädellä lapsen stressiä ja tämä yhteydestä putoaminen herättää lapsessa tunnetta, joka purkautuu toisen satuttamisena. Ja joskus on niinkin, että lapsen aggressiivinen käytös heijastaa hänen elämäntilanteensa kuormittavuutta.

Usein purevan lapsen käytös helpottuu, kun hän oppii paremmin puhumaan. Silloin mielen sisältöjen käsittely onnistuu paremmin symbolisella tasolla. Jos kiukuttaa tai turhauttaa, voi kertoa sen sanoilla sen sijaan, että paukauttaa kaveria palikalla päähän.
Milloin lapsen puremisesta sitten pitää huolestua? Erottelevana tekijänä minä pitäisin kestoa. Kaikenlaisia vaiheita tulee ja menee, mutta jos jokin käytösmalli ei ohjauksella ja aikuisen tiiviillä säätelyavulla millään helpotu, kannattaa ehdottomasti puhua siitä ammattilaisen kanssa.
Joka tapauksessa vasta tunnemyrskystä rauhoittunut lapsi voi oppia. Tässä tarvitaan aikuiselta aikaa ja kärsivällisyyttä.
Artikkelissa mainitsen odotusten selkeän ilmaisun sekä myötätunnon osoittamisen satuttamisen uhrille, mutta tässä muutamia lisäajatuksiani, joista saattaisi olla apua:
  • Pyri ennakoimaan hankalat tilanteet ja ennätä apuun säätelemään lapsen harmia, ennen kuin hampaat ovat esillä.
  • Jäsennä vaikeita tunteita herättäviä tilanteita lapselle. “Vielä kaksi kertaa annan vauhdit, ja sitten lähdetään”. Huolehdi, että tilanteilla on alku, keskikohta ja loppu.
  • Kun vaadit lapselta, muista myös osoittaa hänelle riittävästi hoivaa.
  • Käytä turvallista, hyvää ja rauhoittavaa kosketusta kiukkuavan taaperon rauhoittumisen tukena. Pidä sylissä.
  • Palkitse johdonmukaisesti myönteisestä toiminnasta! Kehu: “Kylläpä osasit hienosti tulla kertomaan aikuiselle, kun alkoi harmittamaan!”
  • Käsittele omia tunteitasi. Puhu asian aiheuttamista oloistasi toisen aikuisen kanssa.

Häpeän tunne  vanhempana on kyllä ymmärrettävää silloin, kun jälkikasvusta tullut palaute on kovin miinusmerkkistä. Todennäköisesti häpeän heräämisen ytimessä on se kokemus, ettei saa yhteyttä omaan lapseen ja pettymys myönteisessä odotuksessa. Joskus vanhemmasta myös tuntuu siltä, kuin olisi itse tullut torutuksi.
Häpeä on voimakas, myrkyllinen tunne, joka herkästi vaikuttaa reagointiin. Vanhempi saattaa sen johdosta huomaamattaan kivettyä ilmeiltään (vetäytyä/hylätä tunnetasolla) tai raivostua itse kahta enemmän. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota, kun pyrkii puuttumaan oman lapsen aggressioihin. Etsiä keinoja, joilla voisi pysyä kaikesta huolimatta pysyä mahdollisimman rauhallisena ja lapsen tunnesäätelyä tukevana.

Tässä vielä tuosta HS-jutusta irrotetut omat kommenttini:

Facebookissani tähän artikkeliin tuli muutama kiva ajatus, joiden kanssa olin samaa mieltä. Ehdotettiin, että vanhempi voisi pyytää lapsen puolesta anteeksi, ja siten näyttää mallia. Ja todettiin, että lapselle on myös tärkeää kokea, että on saanut anteeksi. Silloin voi hyvillä mielin jatkaa kaverina leikkejä, kun syyllisyys on pyyhitty pois.
kuva: Niki Strbian
Rauhoittumiseen ohjausta aikuisena, ajatuksia lapsen kehityksen tukemiseksi ja lisää sparrausta lapsen mielen ymmärtämiseksi löydät minun ja lastenpsykiatri Janna Rantalan kirjasta Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *