Toisenlaiset äidit -sarjan tuotannon casting-palaverissa keväällä minua kosketti kovasti Olgan ja Antin hakemus. Kuinka mieletöntä on käydä läpi hoitoja, toivoa ja pettyä, toivoa ja pettyä monta kertaa. Ja miten uskaltaa varovasti lähteä vielä kerran toivomaan… voisiko toive omasta lapsesta lopulta tulla toteen? Aihe kosketti myös katsojia illan Facebook-chatissa saamani palautteen perusteella. Aikamoista, että jakson ensiesityksen kanssa samalle viikolle saimme myös uutisen presidenttiparin pitkään toivotusta raskaudesta. Ihanaa!
Oli mahtavaa seurata jaksossa, miten Olga käsitteli naiskuvaansa saamiaan kolhuja. Ihailin pariskunnan keskinäistä hassuttelua ja leikkisyyttä. Hyvin koskettavana pidin myös kohtaa, jossa Olgan äiti jutteli ja lorutteli vauvalle masuun. Se oli mielestäni äärimmäisen kaunista ja liikuttavaa!
Tunsin voimakasta onnellisuutta pariskunnan puolesta, kun Ahti syntyi. Olga oli niin tunteellinen ja miten hän totesi, että lopulta sektiolla ei ollut enää väliä. Tärkeintä oli vain saada vauva syliin ja maailmaan.
Kuvauksissa juttelimme pitkään ja hartaasti. On pikkuisen harmi, miten pieni pätkä siitä kaikesta lopulta mahtui tuohon kohtaukseen. Pohdimme mm. suhteen rakentumista vauvan kanssa raskausaikana, kun menettämisen pelko on voimakkaasti läsnä. Valmiiiseen jaksoon leikattu kohta keskusteluistamme oli synnytyksen jännittäminen.
Oli ihanaa päästä toiselle käynnille ja tavata suloinen Ahti ja nämä tuoreet vanhemmat. Liikutuin siitä, kuinka herkillä molemmat vanhemmat olivat. He pohtivat uutta rooliaan tosi monipuolisesti ja rohkeasti.
Tärkeä aihe on kiitollisuuden ja syyllisyyden ristipaine. Kun lapsi on hartaasti odotettu, mutta vastassa silti ihan sama vauva-arjen rumba kuin missä tahansa perheessä, on ihan toinen asia sanoa ääneen olevansa väsynyt tai kyllästynyt. Pitääkö kaikki negatiiviiset tunteet sitten pidätellä, koska ”tätähän me haluttiin?” No ei tietenkään! Me kaikki tarvitsemme asioiden ja tunteiden jakamista. Kertomalla tunteista saamme tukea ja se tuo jaksamista. Kukaan vanhempi ei pärjää vanhemmuudessaan yksin, eikä kuulukaan. Hyvää vanhemmuutta on, että osaa kertoa, kun on apua vailla.
Toisella käynnillä päätimme myös kuvata ulkona, vaikka ilmassa väijyi sadepilviä. Siirsimme lavasteita pihalla muutaman metrin toiseen suuntaan, joten paikka näytti ihan toiselta kuin ensimmäisessä kohtauksessamme. Totuus reality-shown vaihtuvista kulisseista… 😉
Valmiiseen jaksoon päätyi taas vain hyvin lyhyt kohtaus, vaikka jutuissamme olisi ollut mielestäni varsin paljon katsojille mielenkiintoista.
Mutta kuvakimaraa, olkaa hyvät:
Mikä suloinen käärö! Onnea, onnea, onnea, Olga ja Antti!
Lapsettomuutta käsittelevä kolumnini on luettavissa täällä.
Jakso löytyy katsottavaksi Ruudusta TÄÄLLÄ.
SaveSave
SaveSave
