Johannan jakso saattoi olla omasta mielestäni jopa kauden koskettavin. Yksinäisyyden teema ja sanattoman kaunis synnytys saivat kyyneleeni virtaamaan. Oih. Vahva suositus: tämä kannattaa katsoa.
Johannan tapaaminen ensimmäisellä kerralla kauniin Töölänlahden maisemissa oli myöskin tämän kyseisen tv-kesätyöni yksi monista huipentumista. Oli kaunis ilma, upea miljöö, ja keskustelukumppanina lämmin ja aito ihminen. Niin että kehtaako tätä edes työksi kutsua?
Unton synnyttyä matkustin perheen luo kotikäynnille Joensuuhun. Se oli viimeinen kuvauspäiväni koko projektin osalta ja jäi kyllä voimakkaasti mieleen. Kuten aina jonkun ison ponnistuksen jälkeen, maaliin pääseminen tuntui huojentavalta, mutta samalla haikealta. Kuvausryhmästä ja tuotantotiimistä oli ehtinyt kehkeytyä ihania tuttavuuksia minulle matkan varrella ja nyt en enää olisikaan heidän kanssaan samalla tavalla yhteydessä viikottain. Eikä tiedossa olisi enää vastasyntyneiden säännöllistä nuuhkuttelua ja onnellisten äitien ihailua.
Johannan kanssa keskustelimme avun pyytämisen haasteista ja jaksoon liittyvän Vauva-lehden nettikolumninikin teema lopulta kallistui siihen. Käy lukemassa se täältä. Kolumnit ovat muuten aina kirjoitettu yleistyksinä, eikä näiden kyseisten äitien elämään suoraan liittyen.
Itselläni on hyvin tuore kosketus avun pyytämisen vaikeuteen – tai enemmänkin avun saamiseen.
Hankin hiljattain uuden sohvan, joka toimitettiin ilman jalkoja. “Saadaanhan me äiti se tänään jo käyttöön?”, lapseni hihkuivat työpäivän jälkeen. Meinasin ensin pyytää sukulaistani apuun viikonloppuna, mutta sen sijaan päädyinkin laittamaan taloyhtiömme whats app-ryhmään ystävällisen avunpyynnön. ”Kaipaisin pientä apua: kuka pääsisi meille vääntimellä kiristämään sohvaan 20 ruuvia, etukäteen kiitollisin terveisin, Leean perhe.”
Eipä tarvitsisi ajeluttaa ihmisiä kauempaa pientä palvelusta varten.
Entisaikojen kyläyhteisöjä ei enää joka lähiössä kasva, ja sen sain kokea nahoissani. Kukaan ei vastannut viestiini. Oli vaikeaa selittää lapsilleni, miksi ihmiset eivät auta. Minun tunteeni oli häpeä ja harmitus. Sisukkaasti väänsin ruuvit sitten käsin kuluneella ruuvimeisselillä itse, sen verran mitä voimaa riitti.
Seuraavana aamuna kykenin pohtimaan tilannetta objektiivisemmin. Ovatko ihmiset niin kuormittuneita omassa arjessaan, että aikaa ja jaksamista ei riitä lainkaan oman kodin ulkopuolelle? Olenko itse tarjoutunut tai huomannut tarpeeksi, jos joku on apua vailla?
Entäs kiitollisuudenvelka sitten, jos pyytää pientä palvelusta? Voisimmeko ajatella niin, että hyvän voi laittaa kiertämään. Joku auttaa sinua pyyteettömästi sellaisessa asiassa, mihin sinulla ei itsellä ole taitoja, ja puolestasi voit tehdä jollekin muulle oman osaamisesi puitteissa toisenlaisen palveluksen. Tähän haluan edelleen itse uskoa, enkä suostu kyynistymään. Haluan luoda ympärilleni turvallista ja yhteisöllistä maailmankuvaa.
Onko Sinulla kokemuksia avunpyytämisestä ja saamisesta?
Johannalta sain viime viikolla muutamia todella suloisia kuvia Uskista. Eihän näistä nyt voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle, vai mitä?:
Katsoin tuon jakson. Ihan maalaisjärjellä ajateltuna Johanna on aika hirvittävässä tilanteessa. Varmasti on hyvä äiti mutta kyllä tuossa lähipiiri ja oma itse kuormittuu tavalla joka ei voi olla hyväksi lapsille. En tiedä ovatko lapset ns. helppoja lapsia mutta vaikka olisivatkin, mun mielestäni on todella vastuutonta äidiltä yhden lapsen vauva-aikana ”kohdata muut lapset päivittäin” ja that’s it. Kaikki lapset tarvitsevat paljon enemmän oman äidin huomiota, olkoonkin kuinka teinejä hyvänsä.
Kaikki lapset tarvitsevat myös selityksen sille miksi lapsia on tehty 3 eri miehen kanssa, miksei äidin parisuhteet ole onnistuneet. Haluaako äiti saman kohtalon tyttärilleen? Näyttäisi siltä.
Siihen on syynsä ettei avun pyytäminen onnistu. Tilanne on erittäin kaaosmainen ja nolo, näin minä sen kokisin. Ei ole ”vahva” kun pyytää apua, se on vaan pakko. Valtion ja lähipiirin vain ikuisesti taivuttava auttamaan… Johannalla varmasti myös uraa edessä, joko jää Unton kanssa kotiin (miksi meni edes yliopistoon ja otti jonkun paikan?) tai töihin, jolloin lasten pitkät päivät päiväkodissa onkin juuri se syy miksi hankkia lapsia… huhhuh.
Jollain tavalla ymmärrän yhden lapsen yksinhuoltajalla, kukaan ei ole täydellinen ja kaikki tekevät virheitä. Mutta että toistaa tätä kerta toisensa jälkeen… onko tutustunut tilastoihin millaisia tyyppejä yksinhuoltajien lapsista kasvaa?
Ja tällainen ”voimakas” äiti on teistä ihailtava? Voimakasta olisi päinvastoin kunnolla valita miehensä ettei tarvitsisi alkaa yksinhuoltajaksi. Ja sen jälkeen tehdä kunnolla töitä parisuhteen eteen. Koko perhe voisi paremmin. Tai sitten olla tekemättä niitä lapsia. Mutta ei. Se on niin ihqua olla ”uusi normaali”, hirvittävän stressattu tai koko ajan apua tarvitseva ihqu yksinhuoltaja.
Hei! Elämää ei voi käsikirjoittaa. Yllätyksiä tulee eteen, eikä kaikkeen voi itse vaikuttaa. Johanna on yksi äidillisimmistä ihmisistä, jotka tunnen. Ihailen häntä kovasti. Tilanne voi jonkun toisen silmiin olla kaaosmainen, mutta monelle – minut mukaanlukien- se näyttäytyy ihan tavallisena, tyydyttävänä, rakkaudentäyteisenä lapsiperheen elämänä. Kukaan ei vanhemmuudesta selviä yksin, eikä sellaista kannata edes tavoitella. Yksinhuoltajana on ennenkaikkea läheisten ja avun tarpeessa, eikä se ole yhtään noloa!