Jaakko Lyytinen kirjoitti Hesarissa TÄÄLLÄ jouluun liittyen siitä, kuinka oli selittänyt joulukonsertissa isänsä liikutusta ihmetelleelle lapselleen: ”Musiikki laukaisee toisinaan tunteita. Tähän ikään mennessä on kertynyt paljon muistoja, joista osa on haikeita. Jokin tuntematon mekanismi hilaa niitä pintaan juuri jouluna.”

Lyytinen jatkoi kerrontaansa vielä lukijalle: ”Elämän topografisen kartan kohoumat ja suvannot olivat hetken aikaa kirkkaina edessäni. Ilo ja haikeus sekoittuivat. Lapsuuden joulut. Muistot edesmenneistä rakkaista.”

Näinpä. Joulu on perinteiden ja elementtiensä kautta ihan valtavan tunnepitoista aikaa. Tutut joulukoristeet; osa omasta lapsuudesta saakka mukana kulkeneita. Imelletty perunalaatikko, jonka haluan aina laittaa (valmiina kaupasta ostettuna) siihen samaan saviseen mummon tekemään vuokaan. Äidiltä saatu kynttelikkö. Hyasintin, piparin, glögin ja jouluruoan tuoksut – ah, miten nostalgista!

Ajatukseni joulusta noin ylimalkaan eivät kuitenkaan ole erityisen idylliset – tämä on monille vuoden ahdistavinta ja yksinäisintä aikaa. Työni kautta kuultujen tarinoiden valossa joulun kliseinen kimmellys saa minut toisinaan lähes pahoinvoivaksi. On harvinainen onni, jos tästä juhlasta voi aikuisena pelkästään nauttia.

Omassa joulussani rima on matalalla. En stressaa enkä pingota, minulle riittää kiireetön yhdessäolo, loikoilu, villasukat ja konvehdit. Saatan kuunnella musiikkia, lukea kirjaa, istua kynttilänvalossa hiljaisuudessa ja ajatella ja tuntea. Tuntuu hyvältä, että sellaiselle on aikaa juuri nyt.

Toivotan rauhallista ja turvallista, omannäköistä joulua jokaiselle, lukijat!