Toimittaja Elina Viitanen haastatteli minua hiljattain liittyen keskustelupalstoilla bongaamaansa ilmiöön: vanhemmat jakavat uupumuksen tunteitaan siihen, että lapset tarvitsevat niin paljon fyysistä kontaktia.
Alkuperäinen keskustelumme pohjalta kirjoitettu artikkeli löytyy KaksPlus-sivustolla TÄÄLLÄ. Lue se linkistä tai tästä alta!
Se, mitä juttuun ei päätynyt, mutta mitä haluaisin vielä painottaa on tämä: lapsen itsenäistymistä ei voi varsinaisesti opettaa, mutta antamalla lapselle läheisyyttä, se tapahtuu nopeammin ja rakentuu terveemmälle pohjalle kuin ns pseudo-itsenäisyys, joka syntyy ”pakkoreipastamalla” ja lapsen turvattomuuden tunteita vähättelemällä. On oikeastaan paradoksi, että terve autonomia ja erillisyys voi kasvaa vain riittävän läheisen suhdekokemuksen pohjalta.
Tarkentaisin hieman tätäkin: Lapsi tarvitsee aikuiselta aloitteisiinsa ELÄYTYVÄN vastauksen. Ei siis välttämättä edes aina tarvitse vastata lasta halaamalla, vaan riittää kun empaattisesti eläytyy ja noteeraa lapsen aloitteen: ”huomaan että haluaisit halata. Juuri nyt en pysty koska olen laittamassa ruokaa. Halataan heti, kun tämä laatikko on mennyt uuniin! Haluaisitko tulla ripottelemaan juustoraasteet tähän päälle?”
Lapsen jatkuva iholla oleminen saattaa tuntua vanhemmasta ahdistavalta, mutta lapselle se on kehityksen kannalta monin tavoin oleellista. Yksinolon merkitystä ei voi opettaa ja siksi vanhemman olisi parempi tarkastella omaa käytöstään ja löytää arjesta myös hengähdystaukoja.
Yrität tehdä kotitöitä, mutta siitä ei tule mitään, sillä lapsesi roikkuu jatkuvasti lahkeessa kiinni. Haluaisit keskittyä katsomaan lempisarjaasi, mutta lapsesi kiipeää syliisi ja painaa naamansa päättäväisesti kasvojasi vasten. Sinua alkaa ärsyttää – ja se on ihan luonnollista.
Aikuinen on erillisyyden kanssa aivan eri tasolla kuin lapsi. Aikuiselle erillisyys muista ihmisistä tuottaa iloa ja on eräänlainen elämänperusta. On tällöin hyvin inhimillistä, että jatkuva iholla olo ahdistaa, lastenpsykologi Leea Mattila lohduttaa.
Läheisyydestä ärsyyntyessä, on tärkeää pohtia, mistä oma ärsytys kumpuaa. Kyse voi olla oman ajan puutteesta, mutta myös lapsuuden tiedostamattomasta traumasta: jos ei itse ole lapsena saanut riittävästi turvaa ja hoivaa, oman lapsen tarvitsevuus saattaa tuntua rankalta.
Kun lapsen hellyydenosoituksia vastustellaan toistuvasti, saattaa lapsi alkaa kokea itsensä torjutuksi. Hän saattaa alkaa ajatella, että saa huomiota, kun on pärjäävä ja aina iloinen. Tässä on kyse eräänlaisesta suomalaisesta kansantaudista: opitaan, että yksin on pärjättävä, vaikka hammasta purren. Kyseinen hyvin suomalainen välttelevä kiintymysmalli on haitallinen, sillä se saattaa altistaa mm. masennukselle myöhemmällä iällä.
Jotta lapsen ärsyttäviltäkin tuntuviin jatkuviin hellyydenosoituksiin osaisi suhtautua empaattisemmin, on hyvä kokeilla mentalisaatiota, eli miettiä mitä käytös juuri oman lapsen kohdalla voi tarkoittaa. Kolmen eri näkökulman pohtiminen riittää.
Yleensä silloin huomaa, ettei lapsi teekään asioita vain ärsyttääkseen vanhempaa, vaan asia liittyy esimerkiksi johonkin lapsen tarpeeseen tai tunteeseen, Mattila huomauttaa.
Läheisyys on elämän edellytys
Yksinkertaisimmillaan kyse lapsen jatkuvissa hellyydenosoituksissa voi olla siitä, että lapsi on tylsistynyt, eikä oikein tiedä, mitä seuraavaksi tekisi tai siitä, että vanhempi on vain niin valtavan ihana ja rakas, että hänessä tekee mieli olla koko ajan kiinni. Tätä ilmiötä voi selittää muistelemalla, miltä tuntui olla vastarakastunut – silloin toiseen haluaa koskea mahdollisimman paljon. Lapsen jatkuvia hellyydenosoituksia voi selittää myös aivokemialla.
Kun kaksi ihmistä koskettaa toisiaan, erittyy heidän aivoissaan kiintymyshormonia eli oksitosiinia. Lapset ovat viisaita. He varmistavat intuition avulla kiintymyssuhdettaan toisiin ihmisiin, joka on evoluution kannalta eloonjäämisen ehto, Mattila selvittää.
Yleisemmin jatkuvat hellyydenosoitukset tulevat alle 3-vuotialilta lapsilta. Monet tunnistavatkin voimakkaan vierastamisvaiheen vauvan ollessa 6-9 kuukauden ikäinen. Silloin vauva saattaa takertua vanhempaansa voimakkaasti, eikä kenenkään muun läheisyys kelpaa. Tämä on aivan normaali kehitysvaihe, kun lapsi huomaa olevansa vanhemmistaan erillinen ihminen.
Vuoden iässä lapsi saattaa olla hyvin itsenäinen. Hän oppii kävelemään ja kävelee toiseen huoneeseen, ilman että vanhemman pitäisi seurata häntä sinne. 1,5-2 vuoden iässä lapsen kehityksessä tulee toinen lähentymiskausi. Silloin lapsi huomaa, ettei pärjääkään vielä yksin ja että hän tarvitsee vielä toista lähelleen. Tämä voi näyttäytyä voimakkaanakin takertumisena, joka toki riippuu lapsen temperamentista.
Jos voimakasta ripustautumista ilmenee yli 7-vuotiaalla lapsella, puhutaan eroahdistushäiriöstä. Tällöin lapsi saattaa nähdä painajaisia erotilanteista ja ahdistua, kun joutuu jäämään yksin kouluun, harrastuksiin tai kaverin luo. Tällöin on hyvä hakeutua ammattilaisen vastaanotolle.
Yksinolon merkitystä ei voi opettaa
Jos huomaa, että oman ärsyyntymisen taustalla on jonkinlainen trauma, on hyvää vanhemmuutta lähteä purkamaan tilannetta ammattilaisen kanssa. Jos omaan ärsytykseen ei liity mitään traumaa, voi miettiä omia rajoja ja sitä, miten saisi hektisessä lapsiarjessakin omaa aikaa.
Vanhemmuus on kovaa tasapainottelua, jossa on hyvä muistaa myös itsensä. Kaikki tarvitsevat omaa aikaa, eikä kukaan ole supervanhempi, joka jaksaisi kerta toisensa jälkeen sivuuttaa omat tarpeensa. Oman ajan löytämisessä puoliso ja tukiverkosto ovat tärkeässä roolissa, Mattila muistuttaa.
Lapselle ei sen sijaan voi opettamalla opettaa vanhemman oman ajan merkitystä, sillä pienellä lapsella ei ole mahdollisuutta pystyä ymmärtämään, milloin vanhempi on stressaantunut ja tarvitsee omaa tilaa. Lapsen oman ajan arvostus tulee itsestään iän myötä, kun lapsi on saanut olla riittävästi kosketuksissa vanhemman kanssa.
Tätäkään kehitystä ei voi mitenkään jouduttaa, vaan vanhemman on annettava lapselle aikaa ja vastattava tämän hellyyden- ja huomionosoituksiin. Samalla on hyvä miettiä itse, miten voisi säädellä omaa jaksamistaan. Se voi olla esimerkiksi suklaata ja soitto ystävälle lapsen päiväunien aikana, ei mitään sen massiivisempaa, Mattila vinkkaa.