Jemmoihini on kertynyt kolme haastatteluani, joissa teemana on ollut kodin ja kotisuhteen merkitys ihmiselle. Tässä siis laajempaa lukupakettia näistä asioista kiinnostuneille, olkaa hyvät!

1. Kotivinkin 1/24 artikkeli julkaistiin lehdessä sekä Meillä kotona-portaalissa TÄÄLLÄ. Toimittaja Jenni Kleemola käsittelee jutussa kokemaansa häpeää pienestä kodista:

Sängystä kahvikoneelle on matkaa seitsemän askelta. Ovia, joita voi vetää perässään kiinni on tasan yksi: kylpy­huoneen ovi. Neliöitä on kolmekymmentäkolme ja niissä nukkuu, tekee etätöitä, katsoo Netflixiä ja elää elämäänsä kaksi ihmistä.

Ne ihmiset ovat keski-ikäisiä ja aika keskiluokkaisia. Minä ja puolisoni emme todellakaan ole enää siinä iässä, että tätä voisi kutsua parikymppisten ensiasunnoksi.

Olisi kiva kiillottaa sädekehää ja sanoa, että valitsimme pikkukotimme ekologisuuden tai edes minimalismin hengessä. Totuus on yhdistelmä laiskuutta ja sattumaa.

Kun korona pani maailman sekaisin, tupsahdimme etuajassa ulkomailta takaisin Suomeen vailla kotia. Samaan aikaan yksiöni sattui vapautumaan vuokralaisilta. Rojautimme rinkat lattialle ja jämähdimme.

Neljä vuotta myöhemmin asumme yhä yksiössä, enkä ole ihan sinut asian kanssa. Minua nakertaa neliöhäpeä.

NELIÖHÄPEÄ ON KOTIHÄPEÄN alalaji. Koti­häpeää herättää sotkuinen koti tai vaikkapa väärää vuosimallia olevat keittiönkaapit ja kulunut sohva.

Meilläkin eteinen tursuilee ja sängyn alta pilkottaa imuri, mutta ne eivät minua haittaa. Kotimme on valoisa ja melko ihana. Mutta tilastojen valossa se on meille armottoman pieni.

Tilastokeskuksen mukaan suomalaisilla on kodeissaan lääniä 41,7 neliötä per pää. Helsingissä, missä mekin asumme, tilaa on 34,6 neliötä per asukas.

Meillä on tilaa 15,5 neliötä per asuja. Se on muuten saman verran kuin kohutuissa vantaalaisissa miniasunnoissa, joista ratkesi muutama vuosi sitten riita: voiko tällaista koppia edes kutsua kodiksi!

Ahdasta asumista Tilastokeskuksen mukaan on se, jos jokaiselle perheenjäsenelle ei löydy omaa huonetta. On siis epätavallista, että kaksi kypsää aikuista asuu yksiössä. Ehkä jopa vähän outoa!

Psykologi Leea Mattila tietää, miksi asia hävettää.

– Iso koti on statussymboli. Se mielletään varallisuuden ja menestymisen merkiksi, Mattila sanoo.

Siksi ison kodin omistajaan voidaan liittää sellaisia ominaisuuksia kuin kyvykäs ja pärjäävä.

Pikkukodin asukin häpeän taustalla voi olla tuomituksi tulemisen pelkoa, Mattila toteaa. Mitä jos muut arvostelevat minua tämän takia? Silloin kyse on pohjimmiltaan pelosta, että menettää yhteyden toisiin ihmisiin ja heidän hyväksyntänsä.

Mattila näkee, että moni meistä on sisäistänyt ajatuksen kodeista hierarkiana, jota kiivetään ylöspäin.

– Opiskelijaboksin on hyväksyttyä olla nuuka ja rupsahtanut, mutta sen jälkeen on hyvä siirtyä ensimmäiseen omistusasuntoon. Hierarkian yläpäässä on vimpan päälle stailattu ja sisustettu omakotitalo merinäköalalla, Mattila pohtii.

Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomat kirjoitti jutun Turun opiskelija-asunnoista, joita kutsuttiin itsemurhayksiöksi. Petteri Orpon ensimmäinen opiskelijaboksi oli tällainen itsemurhayksiö, johon ei juuri muuta mahtunut kuin asukas ja sänky. Vai että pääministerikin on asunut sellaisessa kopissa!

Asia naurattaa, koska se on menneisyyttä. Totta kai Orpo on edennyt hierarkiassa. Jos hän yhä asuisi miniyksiössä, ehkä epäilisimme miehen mielenliikkeitä.

Minä ja puolisoni olisimme elämänvaiheemme puolesta kotien hierarkiassa kohdassa, jossa avarassa olohuoneessa juodaan teetä valkoisella sohvalla ja etätöihin vetäydytään työhuoneeseen.

Sen sijaan asumme kodissa, joka hierarkiassa asettuisi korkeintaan maakunnasta oopperareissulle tulevan eläkeläisparin kaupunkitukikohdaksi.

HÄPEÄ EI OLE AINOA tunne, jonka pikkukotimme minussa herättää. Olen siitä myös vähän ylpeä.

Viime vuosien aikana olen tajunnut, että emme taida olla pahemmin materian perään, ja se tuntuu kivalta. Ei haittaa, vaikka kotiin ei mahdu taulutelevisiota tai kovin kummoista määrää vaatteita. Tavaraa on sen verran kuin kotiin mahtuu, eikä koti sellainen, että sinne mahtuvat kaikki tavarat.

Sitä paitsi ikkunalaudoilla mahtuu hyvin säilyttämään tehosekoitinta, juomaan viiniä ja kasvattamaan basilikaa – ihan siellä latausjohtokerien vieressä.

Toiseksi kotimme kertoo joustavuudestamme.

Korona-aikana kohkattiin resilienssistä eli psyykkisestä selviytymiskyvystä ja joustavuudesta. Sitä muuten tarvittiin, kun kummankin piti olla yksiössä yhtä aikaa Teams-palaverissa. Terveiset vaan kaikille, jotka ehtivät nähdä minut kylpyhuoneen lattialla istumassa, ennen kuin ehdin sumentaa taustan! 

Pienet neliöt ovat minulle myös merkki vapaudesta. Ne sitovat vähemmän kuin isompi koti ja asuntolaina. Ne mahdollistavat notkeat liikkeet: jos tekee mieli häipyä puoleksi vuodeksi ulkomaille, laitamme tavarat varastoon, asunnon vuokralle ja lähdemme.

Tuo tieto takaraivossa elämä tuntuu keveältä. Vapaus on meille kummallekin tärkeä arvo, ja on hienoa voida elää sen mukaan.

VÄLILLÄ NELIÖHÄPEÄ UNOHTUU, ja kodista tulee melkein palanen minua.

Leea Mattila toteaa, että kotini voi olla minulle vertauskuva siitä, että arvostan joustavuutta ja kykyä liikkua.

Osalle meistä koti nimittäin on itsen symboli. Ihan niin kuin itsestään voi ilmaista asioita meikkaamalla ja pukeutumalla, sitä voi tehdä kodillakin. Esimerkiksi asiat, joita kotiin kerää, ovat symboleja sille, minkälainen itse on, Mattila sanoo.

Tammen Keltaista kirjastoa hyllyssä – tämä on kulttuurikoti! Meillä ei jakseta pyyhkiä pölyjä – boheemeja ollaan, ei takerruta pikkuseikkoihin!

Tosin ihmisillä on aina reaaliminä ja ihanneminä, Mattila muistuttaa.

– Hyllyssä voi olla kirjoja, joita ei ole edes luettu. Silloin kotia saatetaan rakentaa ihanneminän kaltaiseksi, kultturelliksi. Usein koti voi symboloida sitä, miten näet tai haluat nähdä itsesi.

Voihan se olla, että tykkään neliöistäni siksi, että niissä nelikymppinen voi vielä hetken kuvitella, että on nuori ja elämä edessä.

Toki on päiviä, kun kiroilen kotiamme ja alan selata asuntoilmoituksia.

Tässä kodissa ei ole leivottu piparkakkuja sen joulun jälkeen, kun uunipeltejä piti nostella pitkin ikkunalautoja ja lattioita. Kierrättäminen tehdään hampaat irvessä, koska ne seitsemän eri sankoa ja nyssäkkää eivät mahdu minnekään. Kun aamulla yksi herää, luultavasti herää toinenkin.

TOKI PLUSPUOLIAKIN RIITTÄÄ. Esimerkiksi sähkölasku nousi silloin kuin kaikkien muidenkin – mutta se ei vain voi nousta kovin korkeaksi kodissa, johon ei edes mahtuisi arkkupakastinta tai kuivausrumpua.

Eikä sieluni huuda neliöiden perään. Mihin ihminen oikein tarvitsee sitä tilaa?

Ensinnäkin käytännöllisiin asioihin, Leea Mattila sanoo. Kotona tehdään ruokaa, nukutaan, säilytetään elämässä tarvittavia asioita, rentoudutaan.

Tila tuo sujuvuutta arkeen. Jos kotiin mahtuu vain yksi pöytä, joka toimii ruokapöytänä, olohuoneen pöytänä ja työpöytänä, joutuu sitä aina raivaamaan eri toimintojen välissä.

– Kotia tarvitaan myös vetäytymiseen. Moni haaveilee siitä hetkestä, kun voi vetää kodin oven perässä kiinni. Oman kodin rauhassa voi vaikka itkeä ja soittaa puheluita. Se palvelee yksityisyyttä, Mattila sanoo.

Meillä ei ole omaa rauhaa eikä yksityisyyttä. Yksiössä ei ole seinää, jonka eri puolille vetäytyä. Emme kuitenkaan ole vielä repineet silmiä toistemme päästä, vain muutamia raskaita huokauksia on kuultu.

– Ehkä olette temperamenteilta lähtökohtaisesti joustavia. Mutta useimmiten kyse taitaa olla oppimisesta ja sopeutumisesta. Ehkä sopu sijaa antaa -sanonta viittaa juuri oppimiseen, Mattila pohtii.

Hän näkee, että pienet neliöt eivät välttämättä sovi ihmisille, jotka tarvitsevat paljon omaa aikaa ja tilaa ympärilleen. Joitakin kuormittaa visuaalinen häly.

– Pienessä asunnossa näkee koko ajan kaiken ja mahdolliset tavararöykkiöt. Tällaiset kuormitustekijät, kuten myös television ja jopa toisen ihmisen syömisen äänet, voivat ärsyttää aistiyliherkkää ihmistä.

Kallistun sopuisassa asumisessamme oppimisen kannalle. Olemme vuosien varrella matkustaneet ja asuneet reissuillamme ties missä tilaihmeissä. Veikkaan, että niissä olemme oppineet taidon ottaa omaa tilaa, vaikka toinen olisi muutaman metrin päässä. 

Siinä auttavat kuulokkeet. Niitä on tässä taloudessa tosi monet.

LÄHEISET OVAT VIIME vuosien aikana kysyneet: Vieläkö te asutte siinä yksiössä? Eikö toisen naama ala jo ärsyttää? Eivätkö seinät kaadu päälle?

Kyllä, emmekä ole ajatelleet muuttaa. Ei. Ei. Vastakysymys: miksi meidän neliömme kiinnostavat teitä?

Mattila muistuttaa, että kysyjä saattaa projisoida eli sijoittaa toiseen omia ajatuksiaan.

– Kysyjä voi miettiä, että häntä itseään ahdistaisi, kun vaikka kuulisi koko ajan toisen asujan ruoan maiskutuksen tai mitä ikinä. Emme aina eläydy toisen asemaan ja muista, että jokaisella on oma mieli.

Ai niin, eipä ole tullut kysyttyä puolisolta, mitä tunteita pikkukotimme hänessä herättää. Onko tämä sinustakin vähän outoa?

Puolisostani asumisen standardit ovat nykyään paljon monimuotoisemmat kuin ennen, jos verrataan vaikkapa meidän vanhempiemme aikaan, jolloin omakotitalo se olla piti. Hänestä niitä, jotka asuvat eri tavalla kuin toiset, jopa kadehditaan.

Eikö hävetä, siis?

Puoliso ei ymmärrä neliöhäpeääni ollenkaan. Hän sanoo olevansa ylpeä, kun asuu näin; hallittavassa ja yksinkertaisessa kodissa, jossa tärkeimmät tavarat riittävät tekemään kodista kodin.

– Ei yhtään ahdista, että on pieni asunto, vaan päinvastoin. Isommassa kodissa olisi aina jotain sisustettavaa, korjattavaa ja mietittävää. Se ahdistaisi.

2. Hyvä Terveys-lehti haastatteli minua 2/24 ilmestyneeseen juttuun, jossa käsiteltiin ihmisten kotisuhdetta:

Kotisuhde voi vaihdella oman kasvun myötä

”Suurelle osalle ihmisistä koti merkitsee turvapesää, omaa reviiriä ja rajoja, omaa päätösvaltaa. Useimmiten koti ilmentää asujan arvoja. Kodin laittamisella saatetaan symboloida omaa mieltä ja mieltymyksiä tietoisesti tai tiedostamattomasti.

Usein kotia laitetaan sen myötä, mikä sillä hetkellä on mahdollista tai käytännöllistä. Tyyli muuttuu käsi kädessä elämäntilanteen kanssa. Vauvaperheen koti käyttää omanlaiseltaan, samoin koiraperheen.

Persoonallisuus heijastuu teoissamme kotona. Osa herkästi ahdistuvista tyypillisesti siivoaa kotona hallitakseen ahdistusta. Suurpiirteisemmän tyypin kotona näyttää ehkä toisenlaiselta. Sekin voi väkyä, jos kotiin liittyy ikäviä muistoja ja häpeää. Silloin kodin merkitys halutaan ehkä kieltää ja kotona olemista vältellään.

Kotisuhde voi vaihdella oman kasvun myötä. Voi miettiä, mitä koti tuntuu kertovan omasta itsestä. Sitä kautta voi päästä kiinni joihinkin tunteisiin ja ajatuksiin, joiden käsittelystä syntyy mielen hyvinvointia.”

Asiantuntijana psykologi, psykoterapeutti Leea Mattila.

3. Kotivinkki-lehti ja Meillä Kotona-portaali julkaisi toukokuussa -24 tämän seuraavan jutun ”Olenko syntynyt sotkijaksi? Siivoton koti voi kertoa asukkaasta myös hyvää”:

Kun sukset jäivät vuodeksi eteiseen, aloin pohtia, miksi kotini on jatkuvasti epäjärjestyksessä. Tuolille kasaantuu röykkiö päivän käytettyjä vaatteita, ja työpöytäni keossa makaavat laskut, lehdet, muistiinpanot ja kuitit. Kerran kadotin kekoon kaupan kanta-asiakaskortin avaamattomassa kuoressaan. 

Kotoa löytyy aina laatikko tai pussukka, joka on välitilassa: tulossa jostain tai menossa jonnekin, kuten kaappiin, häkkivarastoon, ystävälle, kirpputorille tai kierrätykseen. Voin sujuvasti ohittaa laatikon toistuvasti kiinnittämättä siihen mitään huomiota, koska olen niin uppoutuneena ajatuksiini.

Kun sitten taas huomaan laatikon, päätän, että heti seuraavaksi se saa lähteä. Ensin täytyy kuitenkin purkaa kauppakassit, tehdä ruokaa, korjata pöytä, viedä koira. Kohta laatikko onkin unohtunut. Kun sitten taas huomaan sen, olen aidosti hämmästynyt. Ai niin, tuokin! 

Kun näin käy tarpeeksi monta kertaa, tavara juurtuu sijoilleen. Suksiinkin silmä tottui. Toisilla kotia koristavat kesällä kesäverhot ja talvella talviverhot, minulla ympärivuotiset sukset. 

UNELMAKOTINI ON VÄRIKÄS ja kaunis taiteilijakoti, jossa elämää ja sisustusta eivät tiukat säännöt kahlitse. Sellaisessa kodissa pöytä voi jäädä hetkeksi korjaamatta päivällisen päätteeksi, koska miksi rikkoa raukeaa tunnelmaa. Kengät saavat kasautua eteisessä röykkiöksi, koska ne nyt ovat vain kenkiä. 

Pidän siitä, että kaikki on vähän vinksin vonksin. Tykkään boheemeista kodeista, joissa kauneus syntyy siitä, että tavarat ovat kuin pudonneet paikoilleen – vaikka oikeasti asetelmat ovat mietittyjä. 

Ainoa ongelma on, että rentoudesta on lyhyt matka kaaokseen. 

Nautin, kun kaikki on siivouksen jälkeen järjestyksessä. Joka kerta päätän, että jatkossa laitan aina tavarat heti paikoilleen. En jätä lehtiä ja papereita lojumaan, en unohda tavaroita eteisen senkille, viikkaan pyykit heti kaappiin, enkä jätä tiskipöydälle astioita likoamaan. 

Mutta sitten se taas tapahtuu, pam! Epäjärjestys ottaa vallan. Niinä hetkinä tunnen pientä pakokauhua. Missä vaiheessa tämä taas ryöpsähti?

SUPERSIISTIN YSTÄVÄNI tiskipöydällä ei ole koskaan edes yhtä vesipisaraa. Jos hän avaa kotonaan kaapin tai laatikon, myös siellä vallitsee järjestys. En ymmärrä, miten hän tekee sen. Olemmeko syntyneet erilaisiksi, toiset sotkijoiksi toiset siisteiksi?

Myers–Briggs-persoonallisuusjaottelun mukaan saatamme ollakin. Katherine Briggs ja ­Isabel Myers loivat MBTI-jaottelun 1940-luvulla. Teoria jakaa ihmiset 16 tyyppiin, ja nämä persoonallisuuspiirteet ovat sen mukaan synnynnäisiä ja melko pysyviä. 

Kauppatieteiden tohtori, dosentti Tiina Brandt kiinnostui persoonallisuuden tutkimuksesta jo opiskeluaikanaan. Hän on väitellyt persoonallisuudesta ja johtajuudesta, ja nykyään hän tutkii ja kouluttaa aiheesta. 

– Kaikki persoonallisuustyypit pitävät siististä ympäristöstä, mutta kaikille se ei ole ykkösprioriteetti, Brandt sanoo.

TAIPUMUS EPÄJÄRJESTYKSEEN voisikin siis olla osa persoonaani. Mutta miten kaaos pääsee valtaamaan tyhjät tasot ja järjestetyt kaapit? 

Usein käy niin, että minulla on meneillään kiireinen työjakso. Kun keskityn täysillä siihen, en juuri edes huomaa niitä suksia eteisessä. Vasta kun joku on tulossa kylään, havahdun katsomaan kotiani ulkopuolisen silmin. Järjestellä pitää ja äkkiä! 

Järjestelmällisyys on myös opittu taito ja tottumus. Jos vanhemmat ovat olleet skarppeja ja järjestelmällisiä, luulisi piirteen tarttuvan lapsiinkin. Näin suoraviivaisesti homma ei toimi, psykologi ja psykoterapeutti Leea Mattila kertoo. 

– Usein meistä tulee joko vanhempiemme kaltaisia tai sitten haluamme tehdä täysin päinvastoin. 

Mattila nimittää tätä heiluriliikkeeksi. Jos kotona on ollut kovin tarkka järjestyksenpito, voi lapsi haluta elää omassa kodissaan vapaammin. Jos taas kotona on ollut hyvin vapaata, lapsi saattaa haluta omaan kotiinsa tarkat säännöt.

Brandt jatkaa, että persoonallisuus vaikuttaa usein vahvasti. Vaikka vanhemmat olisivat kuinka järjestelmällisiä ja kasvattaisivat lasta sen mukaan, niin oma persoonallisuus on vahvempi. 

LAPSENA HUONEENI oli aina sekaisin, mikä ei toki ole epätavallista. Lattiaa peitti kerros tavaraa: nukkekodin irtaimistoa, askartelutarvikkeita, piirustusvälineitä, käpyjä, kiviä ja langanpätkiä. Sotku ei silloinkaan häirinnyt minua, sillä huoneeni oli kuin aarreaitta. Kavereideni siisteissä huoneissa en oikein tiennyt, miten aloittaisin leikkimään.

Äidin mielestä kodin piti olla puhdas ja kaunis, mutta mattojen ei tarvinnut olla suorassa eikä lasten hiljaa. Äiti tunsi myös riittämättömyyttä. Hän saattoi pohtia ääneen, oliko hän talouskoulun käyneen anopin silmissä riittävän taitava huushollinpitäjä. Tai sitten äiti vertasi itseään naapuruston naiseen, neljän lapsen äitiin, jonka siistissä keittiössä odotti aina vastaleivottua pullaa.

Olen omaksunut äitini molemmat puolet: boheemin kauneuskäsityksen sekä riittämättömyyden tunteen. Miksi kodin epäjärjestys saattaa joskus hävettää, vaikka kukaan ei olisi näkemässä? 

– Häpeä nousee siitä tunteesta, että meidät voitaisiin tuomita, Leea Mattila sanoo.

Saatamme hävetä, koska järjestys yhdistetään sellaisiin piirteisiin kuin tehokkuus, järjestelmällisyys ja organisointikyky, joita kulttuurissamme arvostetaan.

– Ihminen saattaa myös verrata itseään myyttiseen äitihahmoon, jolla on aina kaikki langat käsissään ja joka hoitaa kaiken, Mattila sanoo.

VERTAILUUN EI TARVITA edes myyttisiä hahmoja. Minä vertaan ehkä huomaamattani kotiani lehtien ja somen kauniisiin koteihin. Tai sitten mietin siistin ystäväni kodin kiiltäviä pintoja ja minut täyttää varmuus, että kaikkien muiden kodit ovat supersiistejä. En itse koskaan tuomitsisi ketään sotkuisen kodin takia, mutta itseäni olen valmis arvostelemaan.

Tuomitsevaa puhetta kannattaa kuulostella ja tutkia, Mattila kehottaa. Kuka on se ankara, vaativa ääni meissä? Jos siitä saa kiinni, on se helpompi vaientaa.

– Ihmismieli toimii niin, että sijoitamme nykyhetkeen aiempia kokemuksiamme. Jokin tässä hetkessä nostaa sanat ja tunteen mieleemme, Mattila sanoo. 

– Sotku voi olla myös positiivinen asia, joka kertoa kyvystä priorisoida. Jos elämässä on monia asioita meneillään, on valittava, mihin keskittyy. Antaako huomionsa olennaiselle vai jollekin muulle, joka voisi myös odottaa.

JOSKUS HARVOIN SOTKU voi olla merkki huonovointisuudesta. Taustalla voi olla esimerkiksi uupumusta tai masennusta.

– Sotku ei ole lähtökohtaisesti syy huolestua. Epäjärjestys on kodin sisällä ja ihmisen silmissä. Olennaista on kysyä, haittaako se, Mattila jatkaa.

Suhde sotkuun voi antaa meille avaimet sen selättämiseen. Onko haasteeni siis sotkuinen koti vai se, että en hyväksy sen epäjärjestystä? 

– Kysymys on tärkeä, koska ratkaisukeinot ovat erilaiset, Mattila sanoo. 

Jos haluan oppia pois vanhasta ja opetella järjestelmälliseksi, edessäni on elämäntaparemontti.

– Se vaatii ensin paljon pohtimista ja sitten harjoittelua. Hyvin harvoin mikään uusi malli istuu niin, että tästä lähtien toimin toisin.

Jos päädyn siihen, että ongelmani ei ole pieni sotku vaan tunne, jonka sotku minussa aiheuttaa, on seuraava askel työstää tunteita. Jatkuva kaaos työpöydälläni voi sekin olla vain hyvä juttu.

– Ehkä työpisteen tarkoitus on olla keskeneräisten asioiden piste. Voi olla tarpeellista, että kotona on kohta, jossa tällaiset asiat saavat olla rauhassa.

Mattila kehottaa miettimään, mitä kamalaa voisi tapahtua, jos en nyt siivoa. Usein vastaus on: ei mitään.

– Voisiko senkin hyväksyä, että ei elämä tule valmiiksi?

VÄLTTÄMÄTÖN PAHA, sitähän kotityöt minullekin ovat. Niistä ei saa palkkaa eikä juuri kiitostakaan. Motivaatio on haettava jostain muualta. Kun persoonallisuustyyppi on sellainen, että järjestyksenpito ei ole intohimo, täytyy inspiraatiota herätellä.

– Intuitiivinen ja spontaani ihminen voi naamioida tekemisen joksikin mielekkäämmäksi. Siivotessa voi kuunnella podcasteja, musiikkia tai soittaa ystävälle niin tekemisestä ei tule niin tylsää, Brandt vinkkaa.

Tämän keinon olen jo löytänytkin. Laitan Roope Lipastin Porakonekirjoittajan luureihin ja alan ripustaa pyykkejä. Hihittelen itsekseni samalla kun ravistelen pyykkejä suoriksi ja asettelen niitä kuivaustelineeseen. 

Sen verran olen valmis luopumaan boheemiudestani, että annan järjestelmällisyydelle pienen myönnytyksen. Alan pitää to do -listaa myös kotitöistä. Listat ovat työelämäni selkäranka, ja ilman niitä moni homma jäisi suksien lailla puolitiehen. 

En kuitenkaan halua toimia persoonaani vastaan. Tykkään itsestäni tällaisena ajatuksiinsa harhautuvana hörhönä. Rakastan kotiani ja sen pieniä kauniita kohtia, joihin voin ohjata katseeni ja unohtaa, mitä rajaan katseeni ulkopuolelle. 

Päätän antaa itselleni luvan sotkupesäkkeisiin. Ehkä ne ovat vain osoitus siitä, että minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa.