Edellisen sisarussuhde-aiheisen radiovierailupostaukseni jatkoksi: on jäänyt postaamatta tämä 3.9.2024 julkaistu HS-haastatteluni, jossa toimittaja Tuomo Yrttiaho kyseli ainoan lapsen kasvattamisesta. Tässä se tulee! Alkuperäisenä voit lukea sen Hesarista TÄÄLLÄ.
Hemmoteltu, tahtonsa läpi haluava, ei siedä pettymyksiä. Ainoisiin lapsiin liittyy stereotypioita. Kuitenkaan se, onko sisaruksia, ei automaattisesti opeta ihmiselle, miten jaetaan asioita tai siedetään pettymyksiä.
TULEEKO ainoasta lapsesta itsekkäämpi kuin muista? Pitäisikö lapsella olla sisaruksia ihan senkin takia, että hänestä kasvaa parempi ihminen?
Kävimme psykologi, aikuisten ja nuorten psykoterapeutti Leea Stenvall (ent. Mattila) kanssa läpi yhden lapsen kasvattamiseen liitettyjä uskomuksia.
1. Ainoa lapsi ei opi jakamaan.
Monilapsisissa perheissä lapsi joutuu todennäköisesti jakamaan asioita useammin kuin yhden lapsen perheissä, oli kyse sitten karkkipussista tai vanhemman huomiosta. Onko ainoa lapsi vaarassa kasvaa muita itsekkäämmäksi?
Leea Stenvallin mukaan pelko on turha: jakamiskokemuksia kyllä tulee, vaikkei niitä sisarusten kanssa pääsisikään harjoittelemaan. Ystävien kanssa, päivähoidossa ja koulussa on päivittäin useita tilanteita, joissa vuorotellaan, jonotetaan, odotetaan ja jaetaan. Taitojen harjoitteluun ei tarvita sisaruksia.
”Epäitsekkyysharjoitukset eivät ole syy hankkia toista lasta”, Stenvall sanoo.
Toisaalta lapsi, jolla on sisaruksia, saattaa päivän aikana joutua useammin myös konfliktitilanteeseen, Stenvall huomauttaa. Perheessä voi olla päivittäin jatkuva vääntö siitä, kuka saa ensimmäisenä jäätelöä, kuka saa olla padilla, kenen vuoro on valita iltasatu.
Silloin korostuu vanhemman rooli. Lapsen kyky jakaa ja odottaa kehittyminen riippuu hyvin paljon siitä, miten aikuinen on tilanteissa käytettävissä ja auttaa neuvottelussa.
”Jos aikuinen vetäytyy kaikesta ja sisarukset tappelevat verissäpäin, ei lapsi välttämättä opi sen paremmin jakamistaitoja tai epäitsekkyyttä. Se voi ennemmin jopa ruokkia katkeruutta, jos on voimakkaita konflikteja, joihin ei ole saanut apua.”
2. Ainoan lapsen on vaikea joustaa ristiriitatilanteissa.
Entä ristiriitatilanteet – ovatko ne ainoalle lapselle väistämättä vaikeampia kuin sisarusten kanssa kinaavalle lapselle?
Niin ristiriitatilanteiden syntymisessä kuin sovittelussa painavat enemmän yksilöiden temperamentit ja yksilöiden välisen suhteen laatu kuin sisarusten määrä.
Kaikilla on sisäsyntyinen temperamentti: yksi reagoi voimakkaammin tunteella, toinen on hitaammin syttyvä, joustavampia ja sovinnollisempi.
”Ainoan lapsen kohdalla enemmän vaikuttavat siis temperamentti ja lapsi-vanhempi-suhteen laatu kuin sisarusten määrä.”
Jos vanhempi on kyvykäs auttamaan ainoaa lasta tunteiden kanssa, saattaa lapsi saada enemmän tunnesäätelykyvykkyyttä kuin lapsi, jolla on paljon sisaruksia ja jonka ajatellaan oppivan sovittelukykyä itsestään.
Stenvall mainitsee hyvänä keinona mentalisaation eli kyvyn eläytyä toisen mieleen ja havainnoida samalla, mitä omassa mielessä tapahtuu. Vanhemman on hyvä pysähtyä ja miettiä, mitä lapsen käyttäytymisen takana on. Asiasta voi tietysti myös keskustella lapsen kanssa ja tunteita voi auttaa sanoittamaan.
”Mutta katsoisin vielä laajemmin tunnesäätelykykyä. Silloin kun on hankalaa, aikuinen asettuu lapsen rinnalle eikä jätä yksin vaikeiden tunteiden kanssa.”
3. Yhden lapsen perheessä vanhempi saattaa suojella lasta pettymyksiltä.
Kun perheessä on vain yksi lapsi, saattaa vanhemman olla helpompi toteuttaa lapsen pienet toiveet. Ehkä kaupasta tarttuu herkemmin mukaan pikkuauto, kun sitä kinuaa vain yksi lapsi.
”Voi olla, että yksilapsisessa perheessä vastaavia lipsumisia tulee enemmän”, Stenvall myöntää.
Stenvall kehottaa vanhempaa miettimään, mistä halu toteuttaa pienetkin toiveet itse asiassa kumpuaa. Yrittääkö vanhempi esimerkiksi hyvitellä jotain? Saattaa olla, että suojellessaan lasta pettymyksiltä, vanhempi vastaakin esimerkiksi omaan syyllisyydentunteeseensa.
”Kannattaa pysähtyä oman mielen ääreen ja kysyä, miksi teen näin. Onko syynä oma sisäinen lapsi, joka ei pienenä saanut haluamaansa, tai kenties oma konflikteja välttelevä persoona, joka pelkää lapsen suuttumusta? Tai eikö asiaan ole yksinkertaisesti tullut kiinnittäneeksi huomiota?”
Stenvallin mukaan lapselle ei kuitenkaan pidä ehdoin tahdoin järjestää ”kasvattavia” pettymyksiä.
”Kyllä elämä pitää huolen siitä, että niitä pettymyksiä tulee ihan jokaiselle.”
Tärkeämpää on se, vanhempi on pettyvän lapsen tukena kannattelemassa tunnetta. Lapsille, jotka kokevat sopivan määrän pettymyksiä ja saavat niissä tilanteissa riittävästi sosiaalista tukea, kehittyy todennäköisemmin parempi tunnesäätely- ja pettymystensietokyky. Ne taas auttavat eteenpäin myöhemmin elämässä, ihmissuhteissa ja uusissa pettymyksissä.
Jos lapsen pettymys tuntuu kertakaikkisen pahalta, Stenvall kehottaa miettimään asiaa toiselta kantilta.
”Pettyessään lapsi harjoittelee myös pettymyksen sietämistä. Vanhemman tehtävänä on auttaa tärkeän taidon harjoittelemisessa.”
4. Yksilapsisessa perheessä vanhemman on oltava aina leikkikaverina.
Usein ajatellaan, että monilapsisessa perheessä lapset ovat toistensa leikkikavereita ja yksilapsisissa perheissä sama rooli lankeaa väkisinkin vanhemmalle.
Stenvall tyrmää ensiksi ajatuksen siitä, että sisarukset olisivat automaattisesti toistensa leikkikavereita.
”Se ei myöskään ole mielestäni syy hankkia lapselle sisaruksia.”
Vanhemman kuuluu jonkin verran leikkiä lapsen kanssa. Aina siihen ei ole kuitenkaan pakko ryhtyä. Leikkiin voi osallistua myös sivusta seuraamalla: kommentoimalla ja osoittamalla kiinnostusta lapsen leikkiä kohtaan.