Tällä viikolla ilmestyi Vauva-lehden elokuun numero. Sen kannessa houkuttelee otsikko: ”7 kysymystä ja vastausta -Aika aloittaa päivähoito”. Varmasti ajankohtaista monelle näin syksyn kynnyksellä. Minua on haastateltu asiantuntijana tuohon juttuun. Voit kurkata sen täältä.
Päiväkodeissa on eroja. Joissain paikoissa ymmärretään toisia paremmin aremman lapsen tarve ns. siirtymäobjekteille; tutuille esineille, jotka edustavat turvaa. Työskentelin kauan sitten erään sijoitetun parivuotiaan tytön perheen kanssa. Hän oli hyvin itkuinen päivälevon aikaan, mutta päiväkoti salli heidän tuoda tytön omat, tärkeät, kodintuoksuiset lakanat hoitoon. Se auttoi. Peukku!
Oman unikaverin tai lempilelun tuominen ja lokerossa säilyttäminen lienee monissa paikoissa jo aika tuttua ja vakiitunutta käytäntöä. Toisinaan psykologin vastaanotollekin tullessa lapsen saattaa olla vaikeaa jäädä vieraan ihmisen kanssa, kun vanhempi menee oman työntekijänsä kanssa toiseen huoneeseen. Tällöin olen usein pyytänyt, että vanhempi jättää lapselle huivinsa tai vaikkapa kellonsa. Sitä hypistellessä lapsella on vähän turvallisempaa!
Voisihan sen niinpäinkin kääntää, että lapsi antaa vanhemmalle jotakin tärkeää päivän ajaksi säilytettäväksi. Tämä onkin tuosta haastattelusta kirjattu lehteen näin: ”Joitakin lapsia auttaa kiva rutiini vanhemman kanssa, vaikkapa vilkuttaminen ikkunasta, viisi pusua vanhemman poskelle, pikkuauton sujauttaminen mukaan äidin työlaukkuun – joku teidän oma juttu”.
Oman lapsuuteni päiväkotiajoista minulla on paljon muistoja. Kiinnyin joihinkin hoitajiin ja oli merkittävää, kun eräs heistä lähti pois. Muistan syntymäpäivät ja sen, kuinka silloin sai valita ”aarrearkusta” jonkun pienen muiston itselleen; tarran, pinnin tai avaimenperän. Voi sitä onnea! Muistan juhlapäivät ja esiintymiset. Muistan kotileikit ja askartelut ja ulkoilut. Kerran olin vessassa hmmm… isommalla hädällä, jolloin kaunis, uusi pinni hiuksistani tippui pönttöön! Menin täysin tolaltani, itkin ja hätäännyin suureen ääneen. Silloin hoitaja, Sirpa-niminen, työnsi kätensä tyynen rauhallisesti pyttyyn ja onki pinnin sieltä, pesi sen saippualla ja laittoi takaisin hiuksiini. Olin aivan tolkuttoman helpottunut ja jäi hyvin vahvasti mieleen tuon hoitajan tyyneys ja rohkeus. Aikuiset ne ovat sitten turvallisia, luotettavia ja pystyviä!
