Ensi- ja turvakotien liiton järjestämä Eroseminaari 2019 pidettiin kuluneella viikolla hotelli Presidentissä. Vuotuisena tapahtumana tämän järjestyksessään 10. Erofoorumin ohjelma oli aivan erityinen – siellä nimittäin julkaistiin eroauttamisen ammattilaisille suunnattu Yhteistyövanhemmuuden käsikirja.

Sain kunnian lukea uutukaisen käsikirjoituksen etukäteen ja pitää julkkareissa kommenttipuheenvuoron kirjasta. Oi, mielelläni!

Sillä lailla piirit ovat Suomessa pienet, että kun tauolla eräs puhujista, Jyväskylän yliopiston tutkija Johanna Terävä tuli kanssani juttelemaan, sain kertoa hänelle olleeni hänen Perheopintojen yliopistokursseillaan v. 2001. Ja niinkin hassu yhteensattuma tässä on, että eräs Yhteistyövanhemmuus-kirjan kirjoittajista, Maarita Kettunen, oli sillä samaisella kurssilla ja työstimme tuolloin muinoin Maaritan kanssa paritehtävinä joitain Johannan tehtäväksi antamia esseitä! Hämärä muistikuva siitä, että olisi jopa saattanut olla jotain eroonkin liittyvää?

Tällä kertaa päädyin Erofoorumissa Maaritan haastateltavaksi Yhteistyövanhemmuuden kirjasta.

Tässä ylläolevassa kuvassa esiintyvät ensi- ja turvakotien liiton kehittämispäällikkö Jussi Pulli ja pääsihteeri Riitta Särkelä sekä heidän takanaan näkyy kirjan kirjoittajista asiantuntija Päivi Hietanen.

Itse puolestani poseeraan tässä Kokkolan ensi- ja turvakotiyhdistyksen toiminnanjohtaja Marita Loukiaisen kanssa:

Twitter sykki koko päivän #erofoorumi-twiittejä, käykääpä lukemassa. 🙂

Yhteistyövanhemmuuden käsikirjan voi tilata kirjana TÄÄLTÄ tai ladata verkosta luettavakseen TÄÄLLÄ.

Minä kiitän tästä yhteistyöstä Ensi- ja turvakotien liittoa, Johanna Vaitomaata, Yhteistyövanhemmuuden käsikirjan kirjoittajia & muuta eroseminaarin monipuolista asiantuntijajoukkoa!

Kommentoin Yhteistyövanhemmuuden käsikirjaa näin:

Yhteistyövanhemmuuden käsikirja tulee todella tarpeeseen kentällä. Se antaa äänen tutkijoille, asiantuntijoille, kliinikoille ja eronneille vanhemmille – sekä ennenkaikkea lapsille. Tänä päivänä tiedetään niin tarkkaan, kuinka tärkeää lapsen näkökulman huomioiminen on turvalliselle kiintymyssuhteelle ja lapsen hyvälle kasvulle ja kehitykselle.

Olen itse tässä asiassa asiantuntija sekä kokemusasiantuntija. Siis kliinistä työtä tekevä psykologi ja psykoterapeuttikoulutettava, sekä itsekin eronnut kahden murrosikäisen lapsen äiti. Tällä taustalla olikin erityisen mielenkiintoista lukea käsikirja läpi – kuin kaksien eri silmälasien kautta.

Jari Sinkkonen on joskus sanonut näin: ”Avioeroista puhuminen asiantuntijan roolissa on epämukavaa. Jos yrittää olla lasten asialla, aiheuttaa todennäköisesti syyllisyydentunteita vanhemmille. Jos tukee aikuisia, lapset jäävät sivuun.” Tässä uudessa yhteistyövanhemmuuden käsikirjassa on kuitenkin löydetty asiaan tasapaino.

Kirjassa esitellään uusinta tutkimustietoa. Teksti on inspiroivaa, helppolukuista ja vakuuttavaa. On tärkeää, että sen saa verkosta helposti luettavaksi milloin ja missä vain.

Erotessa tunnepolku kulkee usein toivottomuudesta toivoon. Näiden ääripäiden välillä matkalla joutuu käsittelemään häpeää, tuskaa, pelkoa, avuttomuutta, epävarmuutta. Eroauttaminen on siis erittäin inhimilliseen hätään kohdistuvaa työtä, sekä aikuisten että lasten hädän lievittämistä.  Moni vanhempi syyllistyy aivan valtavasti. Lainaus kirjasta: ”Vaikka vanhempien ero on sanaparina moraalisesti ja kielteisesti latautunut, niin ero ja sen seuraukset voivat olla perheille ja yksilöille hyviä tai huonoja – mitä todennäköisemmin kumpaakin. Ero ei kuitenkaan itsessään aiheuta ongelmia tai lisää riskiä lapsen pahoinvointiin. Haasteena on pikemminkin se, miten vanhemmat hoitavat avioerotilanteen ja siitä juontuvan jälkipyykin suhteessa lapsiinsa”. Sillä niinhän se on – ihmisen psyykkistä eheyttä ei määrittele niinkään hänelle tapahtuneet asiat, vaan hänen kykynsä käsitellä niitä mielensisäisesti.

Kovin paljon on siis tilausta eronjälkeiselle tietoiselle mentalisaatiolle: molempien vanhempien, lasten sekä työntekijöiden omien mielensisältöjen mielessä pitämiselle. Mieli mielessä-teema leimaakin käsikirjaa upeasti alusta loppuun punaisena lankana. Lapsen näkökulman keskiössä pitäminen tulee hyvin selväksi.

Yhteistyövanhemmuus on toteutuessaan mentalisaatiota käytännössä. Kirjassa todetaan asia ihan suoraan näin: ”Yhteistyövanhemmuutta voi kuvata vanhemman mielentilana, jossa aikuisen ajattelussa on tilaa toisen vanhemman läsnäololle lapsen elämässä.” Lapsen mielen mielessäpitäminen on paljon sitä, että meidän pitää auttaa vanhempia käsittelemään tunteitaan, jolloin he voivat alkaa huomata tunteidensa vaikutukset lapseen ja omaan käytökseensä. Moni eron jälkeinen vanhempien kärhämä selittyy eroa edeltäneillä käsittelemättömillä tunteilla, jotka jatkavat vaikutustaan eron jälkeen.  

Kirjassa esiteltyjen yhteistyövanhemmuuden tyylien jaottelu toi minun mieleeni kiintymyssuhdeluokat. Näinkin ne siis jatkavat ilmentymistään. Historialla on taipumus toistaa itseään, ellei sitä käsittele.

Lapsen äänen esiin nostaminen on lapsen etu ja oikeus. Kirjassa kirjoitetaan asiasta mm näin: ”Eron ja kokemusten puheeksi ottaminen ei vahingoita lasta, mutta vaikeneminen sen sijaan voi sen tehdä” sekä muistutetaan siitä, että ”Lapsethan nyt tottuu” ja ”lapset sopeutuu aina” on lapsia vähättelevää. Äärettömän tärkeä muistutus.

Yhteistyövanhemmuuden käsikirja tarjoaa työntekijälle monipuolisen repertuaarin vinkkejä eri tilanteisiin, kuten mitä kysyä, miten kysyä. Näiden vinkkien taustalla, esimerkiksi yhteistyökolmion käytössä, on mielen mielessäpitämisen ajatus. Vaikka puolisosta voi erota, niin vanhempana häntä täytyy edelleen pitää mielessä – lapsen edun vuoksi. Vanhemmuussuhde täytyy säilyttää, lapsen kanssa ei pidä liittoutua ikätason vastaisesti. Niinsanotun etävanhemman psyykkinen merkitys lapselle ei tällöin tule vähätellyksi tai unohdetuksi.

Kirjassa on ilahduttavasti huomioitu sukupuolineutraali, tunnetason isänäkökulma. Isäerityistä kohtaamista tarvitaan vielä tänäkin päivänä, sillä miehet eivät hakeudu niin usein tuen piiriin. Tämän pohdiskelu ja tarkastelu on tärkeää, ettei ohiteta miehiä. Vanhemmuudesta luopumistakin me näemme – se voi olla aktiivista tai passiivista.

Ei-tietäminen ja puolueettomuus työntekijänä tuodaan tässä yhteistyövanhemmuuden kirjassa hyvin esiin: vaikkapa äidin kertomus isästä ei riitä, vaan on tärkeää itse tutustua isään, avoimin mielin. Yksilöllinen kohtaaminen on aina asiakasta arvostavaa. Perheet ovat erilaisia. Vanhempi täytyy kohdata eroauttamistyössä vanhempana, eikä vaikkapa päihteidenkäyttäjänä.

Joskus eroauttaminen herättää työntekjjässä ahdistusta, jota on voitava käsitellä. On todella tärkeää olla tietoinen omasta kiintymyssuhdehistoriastaan ja sen vaikutuksista itseen auttajana. Työntekijöille sälyttyy helposti niin paljon toiveita vanhempien taholta. Työntekijältä edellytetään myös rohkeutta ottaa puheeksi vaikeitakin asioita. Eroauttajan on siis tärkeää pitää myös omaa mieltään mielessään. Koulutus ja työnohjaus ovat merkittäviä tukijalkoja.

Kirja korostaa vertaistuen merkitystä: en ole ainoa eronnut tässä maailmassa. Muutkin ovat kokeneet samaa. Voi saada ymmärrystä ja tietoa, voi jakaa huolia. Voi tulla kuulluksi. Voi toipua. Vertaistuki ei tuomitse, ei syyllistä. Näitä vertaistuellisia kommentteja onkin istutettu kirjaan sinne tänne. Ne piristävät ja tuovat kirjaan elämänmakuista särmää ja aitoutta.

Itseni mukaan lukien moni kokee varmasti erityisen koskettavana sen, kun vauvan vanhemmat eroavat. Siltä emme kuitenkaan voi ummistaa silmiämme. Elämä yllättää eikä sitä voi kukaan etukäteen käsikirjoittaa. Asiakkailla saattaa olla paljon kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole ainoita ja helppoja vastauksia. Aina pätevä on kuitenkin vauvan mentalisoiminen, vauvan näkökulmaan virittyminen. Kirjassa ohjataan tähän hyvin käytännönläheisesti, arkikielellä.

Yhteistyövanhemmuus ohjaa huomaamaan vauvan tarpeita yhdessä. Tämänkin luvun yhteydessä on lista vinkeistä työntekijälle. Sitä on helppo käyttää vaikka tulostamalla se vanhempien tapaamiseen ja käymällä kohta kohdalta yhdessä läpi. Odottavia vanhempia kannustetaan kuvittelemaan tulevaa vauvaa ja muodostamaan vauvasta mielikuvia, jotka herättelevät varhaista kiintymystä ja tukevat vauvan kokemukseen eläytymistä. 

Eron mukanaan tuomat intensiiviset tunteet ja stressi heikentävät mentalisaatiokykyä. Eläytyminen toiseen vaikeutuu silloin luontaisesti. Siksi kesken kuumimpien tunteiden toisen näkökulman huomaaminen voi olla vaikeaa. Työntekijänä tämä kannattaa huomioida. Ettei luovu toivosta liian helposti. Jos tänään ei asiakkaan kanssa onnistu, niin ehkä huomenna tai ensi viikolla jo paremmin.

”Eron jälkeen perhe voidaan hahmottaa tunnesiteissä ihmisten välillä”. Tämä on kirjasta irrotettu lause, joka omassa mielessäni kuulostaa kovin lohdulliselta. Ehkä sitä voisi käyttää jopa suorassa asiakastyössä. Joka tapauksessa, eron jälkeisessä perhe-elämässä erillisyyden sietäminen nousee keskeiseksi. Ei voi määrittää toisen tapaa olla vanhempi. On siedettävä ulkopuolisuuden tunnetta aiempaa enemmän. Ja taas toisaalta, erillisten mielten maaperällä toisen näkökulman olemassaolo saattaa löytyä joskus erossa paremmin kuin aikoinaan avioliiton aikana.

Lapselle ero aiheuttaa yleensä turvattomuutta. Hän on usein saanut vanhempia vähemmän aikaa valmistautua siihen ja vanhempien katkenneet välit hämmentävät. Lasta auttaa huomattavasti, jos vanhemmat kykenevät selkeyteen ja joustavuuteen vanhemmuudessaan. Toisinaan lapsi kuitenkin alkaa oireilla tilannetta. Täytyy kuitenkin muistaa, että on normaalia reagoida siihen, että tapahtuu jotain epänormaalia. Kirjassa itseäni kosketti kovasti se, miten lapset kuvailevat omaksi syykseen vanhempien riitoja, ja kuinka erovanhempien taloudelliset erimielisyydet vuotavat lasten niskaan.

Joskus liian nopea uusperheen muodostuminen on myös lapselle vaikeaa.

Haastavat tilanteet, kuteen päihteet ja väkivalta perheessä, sekä muut ja erityiskysymykset on koottu omaksi osiokseen. Se on tärkeää, koska nämä kysymykset tulevat varmasti jatkossakin herättämään kysymyksiä.

Kirjassa muistutetaan, että ero ei myöskään aina merkitse traumaa. Ero voi olla myös helpotus ja hyvä ratkaisu kaikkien osapuolten näkökulmasta. Ero voi olla mahdollisuus muutokseen, jolloin vanhempi motivoituu vaikkapa päihdekuntoutukseen tai terapiaan.

Kirjassa todetaan, että eron myötä voi mahdollistua kasvu ihmisenä. Näinhän se usein on, että kriisit ikään kuin pakottavat tutkimaan mieltä ja omaa ajattelutapaa sekä suuntautumaan pontevammin vanhojenkin haavojen parantamiseen. Ero on erittäin hyvä syy hakea itselleen apua. Vanhemmuus luo nimittäin kiintymyssuhteen laadun kautta pohjan lapsenkin parisuhteelle sekä lapsen tulevalle vanhemmuudelle. Näin myös kielteiset ylisukupolviset seuraukset on todennäköisempää välttää.

Realismia on se, että aina yhteistyövanhemmuus ei toteudu. Eikä se ihan aina ole lapsen etukaan. On perusteltua pohtia sen edellytyksiä, ennenkaikkea väkivalta- tai vainohistorian myötä. Yhteistyövanhemmuuden mahdollistuminen sellaisen jälkeen haastaa meidät kaikki tarkkaavaisiksi turvallisuuden suhteen.

Työntekijänä yhteistyövanhemmuuden voi kiteyttää asiakkaille arvon, asenteen ja arjen käytänteiden kautta. Toimiva yhteistyövanhemmuus mahdollistaa kaikille perheenjäsenille uuden, hyvän alun ja uusia mahdollisuuksia. Armoton pudotuspeli voi vaihtua sujuvaksi tiimityöksi.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille sosiaali- terveys – ja kasvatusalan ammattilaisille, sekä kaikille niille, jotka työskentelevät eroa pohtivien sekä eroon päätyneiden perheiden kanssa. Upeasti koottu ja hyvin jäsennelty, työssämme todella tarpeeseen tuleva teos! Kiitos siitä!