Toimittaja Eija Huusari kirjoitti lämminhenkisen jutun äidistä ja tyttärestä, jotka asuvat eri puolilla maailmaa. Kyseessä on monille tuttu Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Mari Karppinen. Miten kaukosuhde on muuttanut heidän välejään?

Juttu on kuvina tässä, ja alimmaisena omat kommenttini.

Kun aikuinen lapsi asuu toisella puolella maailmaan, se ei välttämättä johda myös henkiseen etäisyyteen, arvelee psykologi, psykoterapeutti Leea Mattila.

-Riippuu paljon asianosaisista väljenevätkö myös välit. Esimerkiksi ystävyyssuhteisiin etäisyys saattaa vaikuttaa. Niitä on ehkä helpompi hoitaa jos fyysinen etäisyys ei ole pitkä. Vanhemman ja lapsen välillä on yleensä alusta alkaen niin tärkeä ja voimakas side, että se pysyy vahvana etäisyydestä huolimatta.

Mattila sanoo, että usein jääjän rooli on vaikeampi. Toinen on tehnyt päätöksen lähteä etäälle, ja toinen joutuu vain toteamaan, että näinhän tässä kävi.

-Jos on terveellä tavalla lähtijästä eriytynyt ja itsenäinen ihminen, hän ei yritä kahlita lähtijää itsekkäistä syistä. Rakkautta on vapauden antaminen toiselle. Omien tunteiden käsittely onkin tärkeää. Joku saattaa olla jopa vihainen siitä, että toinen on tehnyt tällaisen päätöksen. 

Kun tavataan harvoin kasvokkain, saatetaan tapaamisissa lipua miellyttämistasolle. Ei haluta pilata sitä vähäistä yhteistä aikaa esimerkiksi olemalla eri mieltä asioista.

-Olisi kuitenkin hyvä puhua joskus myös menettämisen pelosta ja ikävästä, arvelee Mattila.

Lapsille kannattaa puhua omaa äidinkieltään. Isovanhempien kielen osaaminen on kanava, joka mahdollistaa suhteen lapsenlasten sukulaisiin.

-Suhde lapsen kanssa vaatii vuorovaikutustilanteita, joten läheisyyden vaaliminen voi olla vaikeata, jos on pitkä etäisyys. Puhelujen kautta onnistuu toisen pitäminen mielessä. Kun tavataan, niin yhteiset leikit, hellyyden osoittaminen ja kiinteä läsnäolo ovat tärkeitä, Leea Mattila sanoo.