Mitä psykologius ja psykologia minulle merkitsevät?

Akava ja sen jäsenjärjestö Psykologiliitto pyysivät osallistumaan #TärkeäOsaMinua –somehaasteeseen, jossa kerrotaan oman ammatin merkityksestä itselle. Kampanjan tarkoituksena on etsiä ja jakaa tarinoita ammatti-identiteetin muodostumisesta ja merkityksestä. Postailinkin tästä jo Instagramiin, mutta laitetaanpa tämä nyt myös tänne blogiin!

kuva: Niki Strbian

Psykologin ammattini keskiössä on aina ollut ihmisten välinen yhteys ja sen rakentuminen eli VUOROVAIKUTUS. Se on todella inspiroinut minua alusta asti; muovannut minua ja tapaani ymmärtää maailmaa.  

Lapsi- ja perhepsykologina vuorovaikutukseen kutsumisen supervoimia ovat mielestäni leikkisyys ja hoiva. Päivittäisinkin Sigmund Freudin määritelmän mielenterveydestä ”Kykyä rakastaa ja tehdä työtä” lisäämällä siihen Kyvyn leikkiä! Mutta älkää nyt stressatko siellä. Ei tarvitse ottaa esiin petsejä tai pikkuautoja (ellet halua). Asenne ratkaisee! Leikkisyys on heittäytyvää höpsöttelyä, hassuttelua, kujeilua, haaveilua, pilkettä silmissä ja aikuisten kesken se voi olla myös vaikkapa seksuaalisuutta ja flirttiä. 

Aikuisten ja nuorten integratiivisena psykoterapeuttina työni keskiössä on samaten vuorovaikutus ja työotteessani erityisesti terapiasuhde. Sen tutkiminen yhdessä, mitä asiakkaani ja minun välillä tapahtuu tässä ja nyt, ja miten sitä voisi menneisyyden valossa ymmärtää. Mikä tilanteessa on minun osuuttani; reaktioitani, tunteitani; mikä puolestaan asiakkaani? Itseymmärrys johtaa muutokseen. Se mahdollistaa uudenlaista suhtautumista ja erillisyyttä eli psyykkistä kasvua. Psykoterapiassa tavoitellaan myös toimimattomien mielen suojien purkamista ja kykyä olla suhteessa omaan haavoittuvuuteen – ylipäänsä tunteisiin! Olemalla terapiassa yhdessä (ei yksin!) kipeiden tunteiden kanssa, ne muuttuvat – ne alkavat säätyä. Tämä on monelle liian yksin jääneelle tai jättäytyneelle merkittävä korjaava kokemus. Saati sitten se, että terapeutin kanssa törmäyskurssille joutuessa voikin saada kokemuksen yhteyden palautumisesta, eikä vaikkapa toisen hylkäämisestä tai suuttumisesta. 

Psykologius on minulle usein sitä etten tiedä, ja sen sietämistä, etten tiedä. Se on rinnalle asettumista, kannattelua, tunteiden säilömistä, kanssasäätelyä, myönteisen uteliasta ihmettelyä, pohtimista ja pohtimaan kannustamista. Se on suhteeseen asettumista samanaikaisesti ystävällisenä, rehellisenä sekä tasa-arvoisena, mutta epäsymmetrisenä, fokus asiakkaassa säilyen. Se on virheiden tekemistä ja niiden korjaamista. Jatkuvaa tieteellisen tutkimustiedon etsimistä ja sulattamista, uuden oppimista. 

Kaikesta kuvaamastani upeudesta huolimatta psykologius ei tokikaan ole panssari elämän haavoittavuutta tai ongelmia kohtaan (olisikin!). Siellä psykologikaavun alla olen tietenkin se ihan kokonainen inhimillinen ihminen. Minulla on oma yksityiselämäni ja sen puitteissa omat kasvun paikkani. Mitä se sitten kertookaan, että nauran joka ikinen kerta kun törmään alani klassikkomeemiin, jossa on kuvassa psykologi ja asiakas ja tekstinä: Psychologists be like ”That’s great advice I’m giving – I should really start following it myself”. 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.